Historia

Historia

Ensimmäinen aikakausi

Aysel luo maailman, vuosi 0EA ->

Ayselin luodessa maailman ja sen asukeiksi humanoidirodun, joka eriytyi pian Aysian tämänhetkisiksi lajeiksi, hän asetti jokaiselle omalla alueella elävälle ryhmälle oman jumalansa opettamaan näitä elämisen alkuun. Tämän myötä muodostuivat lajien erilaiset kulttuurit ja yksilöiden monimuotoisuus. Aysel itse kaitsi ihmisiä ja opetti näille maanviljelyksen taidon ja arvostuksen rehellistä työntekoa kohtaan. Elämä alkoi nykyisen Isirionin ja Barcelin alueelta, Aysian niemimaalta, josta kansat alkoivat vähitellen levittäytymään myös ympäröiville seuduille.

Kauneuden jumalatar Etihelia otti suojelukseensa Aysian läntisiin metsiin asettuneet haltiat ja luonteensa mukaan muokkasi heistä kauneinta mahdollista rotua. Heidän ihonsa oli sileä ja kuulas kuin pakkasaamu ja ruumiinsa hento kuin tuulenhenkäys. Metsänjumala Oreison huomasi myös omalle alueelleen majoittautuneen uuden rodun ja auttoi heitä rakentamaan kauniita asumuksia yhdessä luonnon kanssa. Oreisonin mielestä Etihelian muokkaama kaunis haltiakeho oli kuitenkin mitä epäkäytännöllisin, eikä sopisi metsässä elämiseen. Niinpä Oreison taitavana käsityömestarina tarttui toimeen ja ryhtyi muokkamaan metsässä asustelevia haltiotia voimakkaammaksi ja paremmin luonnon kanssa yhteenkuluvimmiksi.

Etihelia ei tietenkään pitänyt siitä, että Oreison meni muutamaan hänen täydellisyyden perikuvauksiin luomia haltioita. Oli harmaa iho ja kunnon lihakset kuinka metsään soveltuvia vain, Etihelia ei voinut sietää näitä uusia rumia haltioita. Etihelia lipui Oreisonin luokse ja käski toveriaan lopettaa tämä rumuuden ja epätäydellisyyden levittäminen. Oreisonin vastaus hänelle oli vain kumiseva nauru: ei kukaan, eivät edes toiset jumalat voisi estää häntä muovaamasta aina vain uusia ja parempia metsän lajeja. Kauneuden jumalaa ei tämä selitys tyydyttänyt, ja koska Oreison ei suostunut jättämään haltarotua rauhaan, Etihelia raivostui ja tarttui metsänjumalan taitaviin käsiin repäisten ne irti. ”Sinä et minun kaunista rotuani pilaa”, Etihelia julisti Oreisonille, joka kasvatti siivet käsiensä tilalle ja katosi metsän siimekseen. Etihelian haltioita kutsutaan tänä päivänä hopeahaltioiksi ja Oreisonin haltioita metsähaltioiksi.

Ensimmäinen aikakausi oli jumalien ja demonien aikakausi. Kuolevaiset kansat olivat tällöin vielä kovin nuoria, ja vasta kehittelivät kulttuuriaan, tapojaan ja taitojaan. Yhtäkään valtioita ei oltu vielä muodostettu ja lajien välillä vallitsi jonkinlainen rauha. Ayselin ja muiden jumalien valta oli näkyvimmin esillä ja Ensimmäisen aikakauden ajalta onkin jäänyt elämään suuri määrä jumaltarinoita ja taruja.

Suurin osa demoneista myös syntyi Ensimmäisellä aikakaudella. Chima sai toimia vapaasti noin vuoteen kymmenen asti, ennenkuin Aysel huomasi toverinsa pahuuden ja lukitsi tämän pois saastuttamasta maailmaa. Chiman vangitsemisen jälkeen kuitenkin syntyi vielä suuri joukko demoneita hänen voimiensa rippeistä. Nämä demonit vihasivat Ayselia ja tämän anteeksiantamatonta luonnetta ja vihaa kaikkea Chiman luomaa kohtaa. He päättivät vielä jokin päivä vapauttaa Chiman ja koskaa Ayselille tämän teon.

Demonisodat, vuosi 100EA ->

Vuosisadan verran demonit keräsivät joukkojaan, mutta vasta demonivelho Skenarin noustessa demonien johtoon, uskalsivat Chiman kannattajat käydä avoimesti Ayselin maailmaa vastaan. Demonit ja jumalat ottivat yhteen pitkässä sodassa, joka sai kuolevaiset pysymään visusti piilossa. Vain muutamat uhkarohkeat soturit uskalsivat lähteä sotatantereelle Ayselin siunaamina, ja heidän uroteoistaan kerrotaan tarinoita yhä.

Demonivelho Skenarin tavoite oli saada Ayselin joukot pidettyä kiireisinä taistelun myllerryksessä, jotta hän itse voisi vapauttaa Chiman ja herättää tämän Aysian uudeksi herraksi. Skenarin suunnitelma ei kuitenkaan toiminut, vaan hänet kukisti Anara-niminen puoliverinen sankaritar.

Vuoteen 200 mennessä demonisodat olivat virallisesti ohi, ja maailman tasapaino palautettu. Jumalolentojen vaikutus maailmassa oli suuri, sillä he halusivat suojella kasvattejaan, kuolevaisia kansoja, ja olivat sen vuoksi tiukasti läsnä heidän elämässään ja kulttuuriensa kehityksessä.

Haltiat olivat pysyneet sotien aikana hyvin pitkälti omissa piiloissaan. He eivät ylpeän luonteensa vuoksi välittäneet liittyä muiden kahnauksiin. Jokainen toisten sodan vuoksi menetetty haltiahenki oli liikaa. He halusivat säilyttää oman kulttuuriperintönsä ja jatkaa elämäänsä kenenkään siihen puuttumatta. Ihmiset sen sijaan tunsivat suurta velvollisuutta puolustaa kotejaan ja kuumapäisen luonteensa vuoksi heidän ei tarvinnut miettiä kahta kertaa osallistuisivatko he sotaan vai eivät. Puoliverinen Anar, joka loppujen lopuksi käänsi koko sodan kulun, oli puoliksi ihminen. Hänen sukuaan kaatui demonien kynsissä satapäin, mutta ihmiset taistelivat silti loppuun asti jumalten rinnalla.

Sodan jälkeen Aysel näki ihmisten hyvän, periksiantamattoman sydämen ja mieltyi heihin yhä enemmän. Hän siunasi heitä ja heidän hyvää luonnettaan ja lupasi, että heillä tulisi aina riittämään voimaa taistella tämän maailman pahuutta vastaan. Aysel tulisi aina olemaan ihmisten rinnalla ja hän vastaisi heidän avunpyyntöihinsä. Omaa nahkaansa suojelleet haltiat sen sijaan jäivät kokonaan ilman siunausta.

Myös vaikeisiin olosuhteisiin Cwerizeth-vuorille matkannut ihmisjoukko päätti demonisodan alettua, että he haluavat tehdä oman osansa ja taistella kuolevaisten rinnalla demoneita vastaan. He olivat huomanneet vuorilla ollessaan kalliosta löytyvän kiiltävää malmia, joka puhdistettuna oli mitä vahvinta materiaalia. Kansa tajusi heti, että tässä oli heidän avaimensa olla hyödyllisiä ja uhraten kaiken aikansa ja resurssinsa he yhteistuumin päätivät pistää pystyyn kaivuukylän, jonne nousi kymmeniä pieniä sepänverstaita ja käsityöpajoja. Jääräpäisellä luonteellaan he alkaoivat kaivaa tietään yhä syvemmälle kallioon kylmästä säästä huolimatta. Heidän mielessään ei ollut kuin yksi tavoite: magiataitojen puutteesta huolimatta he halusivat auttaa demonien hyökkätyksen torjumisessa.

Ylpeyden jumala Delbur huomasi mutaa kaivavan ja kalliota väsymättömästi louhivan kansan ja piti heistä. Hän tarjoutui auttamaan heitä, eikä aikaakaan kun tunneleissa louhivien kädet vahvistuivat ja heidän jalkansa muuttuivat pitäviksi liukkaalla kivellä. Delbur siunasi kansan hakut ja vasarat eikä aikaakaan kun kourallinen uusilla kiiltävillä panssareilla ja terävillä miekoilla varustettuja vahvoja sotilaita marssi alas vuorelta kohti taistelua.

Demonien kukistuttua takaisin pajoille palasi 14 urheaa soturia, joiden jälkeläisistä muodustui vuoreisten, kuten tämä kansa itseään kutsui, klaanit. Taistelukentällä muut ihmiset olivat hyvin pian alkaneet nimittää vahvasti panssaroituja vahvoja sotilaita kääpiöiksi pituutensa mukaan.

Kentaurien synty

Demonisotien aikaan suuri joukko ihmissotilaita perheineen oli joutunut jättämään taistelun tiimelleykseen hukkuneen kylänsä. He pakenivat Bereinneiden vuorille ja yrittivät päästä niiden yli turvaan seuraavaan kaupunkiin. Pakenijat tiesivät suuren demonilauman tulevan heitä kohti, joita vastaan heillä olisi mitään mahdollisuuksia. Vuoret eivät olleet kyläläisille ystävällisiä, ja päivien kiirehtimisen jälkeen joukon nuorimmat alkoivat uupua. Kyläläisiä johti vahva Therund Vahvajousi, joka olisi voinut juosta edelle nuorien sotilaidensa kanssa, mutta hän kieltäytyi jättämästä ketään taakseen. Jokainen väsähtynyt lapsi ja vanhus nostettiin vahvempien hartioille ja matka sai jatkua.

Kyläläiset tiesivät pelastuksen odottavan heti vuorten toisella puolella, mutta heidän ollessaan vasta puolessa välissä vuorten läpi käyvää solaa, alkoivat takaa-ajajien äänet kuulua heidän takanaan. Alhaalta rinteeltä heitä kohti ryömi kuvottavien, saastaisten demonien lauma. Täysin uupuneilla kyläläisillä ei ollut enää mitään mahdollisuutta ehtiä turvaan.

Sotilaidensa vaatimuksista huolimatta Therund ei vieläkään suotunut jättämään ketään taakseen vain pelastaakseen vahvimmat sotilaansa. Pelokkaista vastalauseista huolimatta hän pysäytti joukon juoksun ja käski viimeiset hevoset tuotavan luokseen. ”Tässä tilanteessa meitä ei voi auttaa enää kuin itse jumalat”, hän lausui ja rakensi alttarin uhratakseen eläimet. Hän vaati kaikkia rukoilemaan kanssaan Thrilvendeä, maan jumalaa ja matkalaisten suojelijaa, ja hetken päästä jokainen kyläläinen painoi päänsä rukoukseen. Demonit ja varma kuolema lähestyivät joukkoa hetki hetkeltä, mutta Therund ei luovuttanut. Hän huusi polvillaan Thrilvenden puoleen tietäen, että tämä ei hylkäisi heitä. Hänen loppumaton uskonsa ja luottamuksensa sai kaikki muut hämilleen.

Demonien löyhkän jo saavuttaessa kyläläiset, tapahtui ihme. Hetkessä jokainen tunsi sisällään virkistävän ja herättävän voiman, ja kaikki väsymys oli tipotiessään. Heidän saamansa uusi voima nosti heidät jaloilleen ja koko joukko alkoi juosta pakoon pois solasta, kohti kaupunkia ja turvaa. He tosin eivät olleet enää ihmisiä; jalkojen sijasta heitä veivät nyt eteenpäin neljä ketterää kaviota, joiden rummutus havahdutti vuoren toisella puolella odottavat sotilaat. Heidän silmänsä olivat hämmästyksestä soikeat, kun heidän taakseen turvaan nelisti joukko pirteitä naisia, lapsia ja vanhuksia. Heidän riveihinsä liittyi kourallinen täysin tuntemattomia sotilaita, jotka olivat puoliksi hevosia ja puoliksi ihmisiä.

Hukkien herääminen

Oikeudenmukaisuuden jumala Isstor oli demonisotien alkaessa nähnyt sen kurjuuden, mitä sodat kuolevaisille aiheuttivat. Toisin kuin jumalat, kuolevaiset olivat heikkoja, eikä kukaan auttanut heitä ylitsepääsemätöntä vihollista kohtaan. Isstor rakasti kuolevaisia kansoja niin paljon, että halusi auttaa näitä. Hän luopui omasta jumaluudestaan ja otti kuolevaisen muodon, antaakseen kaiken apunsa ja tukensa ihmisille.

Pian taistelutantereelle ihmisten joukkoon astui hohtavassa haarnikassa voimakaskasvoinen ihmisnainen. Hänen selässään väreilivät suuret kotkansiivet ja ilma hänen ympärillään hohti vaaleaa valoa. Demonit kavativat tätä yhtäkkiä ilmestynyttä jumaluutta, ja hetken kerättyään rohkeutta hyökkäsivät uudelleen. Ihmisten laskenut moraali kuitenkin nousi uuden sankarin tultua heidän puolelleen, eikä kestänyt kauaakaan, kuin hätääntynyt demonijoukko pakeni kaikkiin suuntiin kuolevaisten vihaa.

Isstorin tekoa ei kuitenkaan katsottu hyvällä. Eniten teosta kauhistui Isstorin sisar, tasapainon jumala Ziyayo. Hän tiesi, että jumalat eivät voineet rikkoa maailman tasapainoa puuttumalla itse henkilökohtaisesti asioiden kulkuun. Kenelläkään ei ollut oikeutta muuttaa kohtaloa. Ziyayo tiesi, että hänen oli palautettava jumalien ja kuolevaisten välinen tasapaino, ja siksi Isstorin oli kuoltava.

Isstor oli täysin tietämätön häntä odottavasta suunnitelmasta, eikä hän olisi osannut mitenkään aavistaa, että toiset jumalat voisivat olla hänelle uhka. Isstor oli siksi täysin varomattomasti kulkemassa tiheän metsän läpi kohti seuraavaa taistelua, tarkoituksenaan auttaa kuolevaisia parhaan kykynsä mukaan. Suurten tammien alla Ziyayo hyökkäsi pahaa-aavistamattoman seurueen kimppuun ja hetken raivolla sai kaikki heistä maahan. Jumala oli aina kuolevaisen ruumiin ottanutta toveriaan vahvempi, ja Isstor olisi jäänyt tämän armoille saman tien, ellei täysin ulkopuolinen taho olisi puuttunut tapahtumiin.

Lähistöllä käyskennellyt susilauma oli kuullut taistelun äänet ja saapunut paikalle. Hetkeäkään epäröimättä ne hyökkäsivät Ziyayon kimppuun. Metsä oli heidän maataan ja metsänjumalien raivo takanaan, ne ajoivat Ziyayon pois. Isstor vaipui loukkaantuneena maahan ja loi katseensa susiin. Kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt tietää sisällään mikä olisi maailman tasapainon kannalta oikein ja antaa Isstorin kuolla, mutta ne olivat valinneet toisin. Isstor näki niiden silmissä loistavan oman tahdon ja viisauden ja hymyillen hän nosti kätensä siunatakseen ne. Yksi kerrallaan sudet nousivat kahdelle jallalle ja katsoivat ympärilleen hämmentyneenä. Uusi elämä oli alkanut.

Ziyayon päätös murhata jumalsisarensa oli ollut väärä, mutta Isstor tiesi, että hän oli tehnyt väärin. Oli oikeudenmukaista, että ihmiset saivat jumalilta apua, mutta oli maailman tasapainon kannalta väärin, että hän pysyisi kuolevaisen muodossa. Niinpä hän jätti kaikki voimansa ja tietonsa siunaamiensa susien ylle ja antoi Ziyayon aiheuttamien vammojen tappaa hänen kuolevaisen ruumiinsa pois. Syntynyt hukkien suku suri siunaajansa menetystä, ja tämän kuoleman paikkaa pidätään pyhänä yhä tänäkin päivänä.

Merihaltioiden alku

Joukko haltioita asettui Aqeguain saaristoon ja perustivat sinne kukoistavia kalastajakyliä. Lämmin meri palkitsi ahkerat työntekijät, eikä aikaakaan kun Aqeguain asukkaat olivat kuuluisia rikkaasta ja helposta elämästään. Idyllinen elämä kuitenkin katkesi, kun eräänä lämpimänä iltapäivänä Aqeguai:n laguunien rannassa lekottelevat asukkaat saivat huomata meren pakenevan. Kukaan ei osannut aavistaa mitään pahaa, ennenkuin hetken päästä rantaan iskeytyi valtaisa hyökyaalto. Hetkessä aalto oli pyyhkinyt kaikkien saarien yli huuhtoen pienimmät niistä paljaiksi ja tuhoten kävelytiet, rakennukset ja satamat. Veden väistyttyä ja lopullisten tuhojen selvitessä eloonjääneiden mielen täytti epäusko ja tuska. Miksi näin suuri tuho kohtasi heitä yhtäkkiä? Mitä he olivat tehneet väärin? Ja ennenkaikkea, missä oli Eluvar, veden jumala ja heidän suojelijansa?

Hengissä säilyneet kokoontuivat yhteen huutamaan Eluvarin puoleen raivoissaan. Missä jumala oli ollut ja miksi he olivat ansainneet tämän? Meren olisi pitänyt olla heille ruuan, suojan ja helpon elämän lähde, eikä sen kuuluisi vahingoittaa heitä. Eluvar itse saapui kiukkuisen kansan luokse ja puhui. Millä oikeudella Aqeguain asukkaat olivat luulleet, että he olivat meren herroja? Rikkaasta elämästään huolimatta he eivät auttaneet muita kansoja heidän menettäessään kotinsa demonisodassa, joten nyt kun he olivat olleet pahassa tilanteessa, ei Eluvarkaan kokenut velvollisuudekseen auttaa heitä.

Haltiat eivät kuitenkaan luovuttaneet vaan vaativat Eluvarilta hyvitystä. Meri ei saisi milloinkaan enää vahingoittaa heitä! Kansa oli valmis parantamaan tapansa ja olemaan myös ystävällisempi muita kohtaan, jos Eluvar vain voisi luvata heille, että yksikään heistä ei tulisi enää milloinkaan hukkumaan.

Eluvar ei pitänyt haltioiden itsekkäästä vaatimuksesta, mutta toteutti kuitenkin näiden toiveen. Hän yhdisti merta palvovat haltiat veteen antamalla näille pyrstön ja kidukset, joiden avulla he tulisivat aina olemaan yhtä meren kanssa. Hetken haltiat olivat innoissaan uudesta kehostaan, mutta pian heille paljaistui muodonmuutoksen koko totuus: he eivät voineet milloinkaan enää palata elämään maalla samalla tavalla. Heidän pyrstönsä ei soveltunut kuivalle maalle, eikä heidän suomuinen ihonsa kestänyt auringon paahdetta. Heidän uusi kehonsa oli magian luoma ja ylläpitämä, joten ylläpitääkseen kehoaan he tarvitsevat kokoajan vedestä lähtöisin olevaa magiaenergiaa. Elämä ilmassa oli suljettu heiltä lopullisesti.

Aytolaisuuden alku, vuosi 500EA ->

Vuosi 500: Ihmiset ovat saaneet rakennettua tehokkaan Ayselinpalvomiskultin ja eräänä keväänä he vietttivät kylvön aloittamisjuhlaa. Ihmisistä ja haltioista koostuva Ayselin kultin vetäjien joukko on jo pitkään viettänyt aikaa Ayselin temppelissä, ja rukoillut selkoa kaaokseen. Ajat ovat kovia, eivätkä kansat olleet vielä saaneet rakennettua täysin pysyvää organisaatiota kirkolleen, sillä selvää johtohahmoa ei ollut, eikä kukaan halunnut jäädä Ayselin arvoasteikossa alemmaksi. Eräänä iltana Aysel kuitenkin vastasi rukouksiin. Pienssä huoneessa rukoilevien pappien suureksi hämmästykseksi hämärän täytti himmeä valo, ja lattialta kivien välistä kasvoi suuri valkoinen lilja. Tämä lilja osoitti selvästi yhtä joukossa olevista ihmisnaisista ja tämä kuuli Ayselin äänen. ”Johda kansaani viisaasti.” Näystä hullaantunut joukko risti valitun naisen heti Ayselin ylipapiksi ja antoivat hänelle päätösvallan kinastelevien uskonnonharjoittajien ylitse.

Vähitellen rituaalien ja uskonnollisten päätösten suhteen alettiin saamaan sopua aikaan, ja Ayselin kirkon asema vakiintui. Ensimmäisen ylipapittaren kuoltua uskonnollinen eliitti kokoontui jälleen samaan paikkaan odottamaan Ayselin valintaa seuraavasta johtajasta. Kuten ensimmäisellä kerralla, jälleen hetken ottamisen jälkeen maasta kasvoi valkoinen lilja, joka ositti jälleen ihmisnaista.

Paikalla olevista muista lajeista erityisesti haltiat suivaantuivat tästä kovin. Haltiat olivat pitäneet itseään aina ihmisiä parempina, olivathan he omasta mielestään kauniimpia, sirompia ja älykkäämpiä, joten jonkun heidän joukostaan tulisi luonnollisesti olla ylipapitar. Haltiat olisivat kestäneet sen, jos ylipapitar olisi vuorotellen ollut molemmista lajeista, mutta kun ihminen oli varittu hommaan kaksi kertaa peräkkäin, suosi Aysel selvästi heitä. Kun sama kaava ylipapittaren valinnassa toistui kerta toisensa jälkeen, alkoivat haltiat vähitellen kadota Ayselin kultin johtoasemista. Ihmiset tiesivät nyt olevansa Ayselin kansa, ja haltiat saisivat lähteä.

Haltiat perustavat Isirionin, vuosi 700EA ->

Ensimmäisen aikakauden alussa haltiat eivät osallistuneet ensimmäiseen demononisotaan, sillä he tiesivät olevansa voimattomia kuolevaisina demoneita vastaan. Mustahaltioiksi myöhemmin eriytynyt haltiajoukko erosi muista haltioista, ja tämä eroaminen sai haltiat epäilemään mahtavuuttaan. Haltiat olivat kaunein ja paras Ayselin luomista lajeista, eivätkä he voisi näyttää heikkoutta muiden lajien silmissä riitelemällä keskenään.

Jonkin aikaa ensimmäisen demonisodan jälkeen voimakas Galaeron Hopealehti, metsäkylä Evegwarin johtoasemassa toiminut haltia tajusi, kuinka mahtaviin tekoihin haltiat pystyisivät yhdessä. Erilliset kylät, jotka eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa, tuli yhdistää koko Aysian länsiosan kattavaksi valtioksi. Kun ihmisten joukossa vasta rakennettiin kaupunkivaltioita, oli Galaeron esimmäinen, joka nykyisen Isirionin puolella suunnitteli kaupunkien yhdistämistä.

Jokaisella kylällä oli omat vahvuutensa ja ajatuksensa johtamisesta, eikä heitä yhdistänyt edes saman jumalan palvominen, sillä osa haltioista kääntyi kauneuden jumala Etihelian ja osa metsän jumala Oreisonin puoleen. Galaeron itse oli Eithelian kannattajia eikä ihan ymmärtänyt metsähaltioiden loputonta rakkautta luontoa kohtaan, joten hänen oli helpompi lähestyä lähintä Delmuthin kylää ja sen kauneuden jumalan alttarilla viihtyvää johtajaa. Galaeron idea yhteisestä haltiavaltakunnasta oli toki kiinnostava, mutta erimielisyyksistä ja erilaisuudeta eroon pääseminen kaikkien kylien yhdstämiseksi kuulosti mahdottomalta tehtävältä. Pienen suostuttelu ja monen rikkauksia lupaavan sopimuksen jälkeen Galaeron kuitenkin sai ensimmäisen liitolaisen.

Työ ei kuitenkaan ollut ohi. Seuraavien vuosikymmenten aikana yhä useamman Eitheliania palvovan hopeahiuksisen haltiakylän johtaja joko lahjottin tai uhkailtiin liittymään Galaeron uuden valtion piiriin. Ne muutamat, jotka nousivat kritisoimaan kylien oman määräämisoikeuden menettämistä ja uutta rikkaiden liittolaisten johtajuutta hiljennettiin nopeasti.

Vuonna 745 ensimmäistä aikaa hopeahaltioiden liittoutuman kasvamista seuranneet metsähaltiat viimeinkin nousivat ääneen huomattuaan jäätyään täysin yksin omien asioidensa ja kauppasopimustensa kanssa. He virittivät kevyet jokipajujousensa ja marssivat Galaeron liittouman kokoukseen, jossa jokaisen kylän päällikkö istui punomassa uusia lakeja muiden kanssa. Metsähaltiat eivät tietäneet mikä oli Galaeron liittouman todellinen tarkoitus, mutta uhkasivat tätä rankoilla toimilla jos tämä rakentelisi jotain, joka yrittäisi rikkoa metsähaltioiden kotien rauhan. Pitkälti lahjonnalla ja kiristyksellä mukana olevat hopeahaltiat eivät nähneet metsähaltioita uhkana saatika sitten halunneet ikäviä erimielisyyksiä, joten hyvin pian päätettiin, että metsähaltiat tulisivat mukaan liittoumaan ja haltiat perustaisivat yhdessä kaikki kylät kattavan valtion. Galaero ei ollut täysin varma, miten kahden niin erilaisen haltiarodun yhteiselo sujuisi, mutta hänellä ei yksin ollut paljoa sanottavaa enemmistön päätökseen.

Galaero oli oikeassa ja ongelmat alkoivatkin pian. Metsähaltiat olisivat haluneet kysyä metsän jumalalta siunausta joka ikiseen päätökseen ja pohtia pitkään, kun taas hopeahaltiat olisivat pitäneet yhden auktoritaarisen johtajan ja antaneet tälle viimeisen.päätösvallan. Elinkeinojen harjoittamista ja kauppaa tulisi säädellä veroin ja saadut varat ottaa valtiolle ja ohjata sitä kautta tieverkon ja sotaväen hankkimiseen. Metsähaltioista moinen varustelu ei ollut rauhaa ja luontoa rakastaville haltioille sopivaa, joten hyvin pian koko liitto riitaantui.

Hopeahaltiat ja metsähaltiat elivät pitkään omina yhteisöinään ennkuin Barcelin puolelta kuului huhuja vuonna 820 siitä, kuinka Rixian oli yhdistämässä kaupunkivaltioita valtakunnaksi. Haltiat muistivat vanhan liittoyrityksensä ja tunsivat häpeää siitä, kuinka alhaiset ihmiset pystyivät pistämään valtion pystyyn, mutta he eivät. Haltiakaupunkien välillä alkoi kulkea satoja kirjeitä, joilla pyrittiin rakentamaan rauhaa ja saamaan uusi liitto pystyyn. Osapuolet pääsivät viimein sopimukseen, jonka mukaan kaksikymmentä vaikutusvaltaista kaupunginjohtajaa kummaltakin puolelta muodostaisi neuvoston, joka johtaisi yhdessä koko Aysian länsipuoleista aluetta. Haltiakokoukset olivat täynnä tukahdettua raivoa toisia osallistujia kohtaan, mutta haltioiden ylpeys ei antaisi periksi sitä, että he jäisivät missään asiassa ihmisiä alemmaksi.

Barcelin kaaokseen yritetään järjestystä, vuosi 820EA ->

Eri lajit olivat perustaneet Aysian alueelle suuren joukon kaupunkivaltioita, mutta mitään suurempaa ei oltu vielä saatu aikaan. Toimeentulon tila oli kuitenkin ollut epävakaa ja kaupankäynti eri kaupunkien välillä hankalaa. Kaupunkivaltioiden ja erityisesti haltioiden ja ihmisten väliset kahakat tekivät elämästä turvatonta.

Melonian oli ihmisten kaupunkivaltioista vahvimpia, ja sen johtoon oli noussut Rixian, voimakastahtoinen johtaja ja poliitikko. Hän halusi unohtaa luoda samanlaisen vahvan valtion, jota haltiatkin olivat omalla tahollaan rakentaneet, sillä ei tarvinnut olla poliitikko huomatakseen, että kaupunkien väliset asiat hoituivat paljon paremmin haltioiden valtion sisällä kuin hajanaisten ihmisten kylien välillä. Hänen tavoitteensa oli luoda vahva valtio, jota hän itse hallitsisi ja joka nousisi Isirionia tuhat kertaa mahtavammaksi.

Kaikki kuitenkin lähtisi liitosta, joka parantaisi kaupankäyntiä, loisi yhteisen lainsäädännön ja rahayksikön. Kaupankäynti vaurastuttaisi maan ja parantaisi kaupunkien välisiä suhteita. Kun eri kaupungit olisivat yksimielisempiä siitä, millä tavalla valtioita tulisi johtaa, voitaisiin yksittäiset kaupungit yhdistää yhden lipun alle.

Suurimpien ihmiskaupunkien päättäjät pitivät aluetta vaurastuttavan liiton solmimisesta, eikä Rixianin tarvinnut kutsua heitä kahdesti koolle suureen kokoukseen, jossa he viettivät yhdessä monen monta viikkoa luoden lakeja, sääntöjä ja sopimuksia.

Pienemmän kaupungit eivät kuitenkaan pitäneet sopimuksesta laisinkaan. Heidät oli jätetty täysin liiton ulkopuolelle, ja näinollen sopimuksen keskenään tehneet kaupungit eivät olleen laisinkaan halukkaita aikaisempiin kaupankäyntitapoihin vaan perivät suuria määrejä veroja ja tullimaksuja. Näin Aysiaan muodostui kaksi ryhmittymäänsä, isojen kaupunkien kauppaliitto ja pienempien sitä boikotoiva yhdistymä. Nämä kaksi ryhmittymää eivät olleet missään tekemisissä toisiensa kanssa, eikä kestänyt montaakaan vuotta, kun kauppaliiton toiminta tuli mahdottomaksi tavaran pyöriessä vain sen rajojen sisällä. Johdossa ollut Rixianin poika murhattiin kotiovelleen ja kauppaliitto ajettiin väkisin alas. Suurin odotuksin käyntiin pyörähtänyt toinen aikakausi oli palannut takaisin sekasortoon.

Toinen aikakausi

Uhka idästä, vuosi 200TA ->

Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin Aysian ulkopuolella olevat huomasivat, kuinka sekasorrossa Aysian alueella oltiinkaan. Demonisotien aikaan osa kansasta oli hajaantunut ja paennut itään, uusille alueille. Siellä, kaikessa rauhassa he olivat saanet oman ensimmäisen kuningaskuntansa pystyyn ja Toisen aikakauden kolmannella vuosisadalla he olivat valmiit hyökkääämään muiden, sekasorrossa olevien yhteisöjen kimppuun. Chegrin alueelta lähestyvät joukot vannoivat tulen jumala Alarin nimeen ja valloittivat eteensä tulevat kaupunkivaltiot yksi kerrallaan. Ne, jotka suostuivat alistumaan uuden valloittajan ikeen alle, saivat jatkaa elämäänsä.

Uutisten saavuttaessa nykyisen Barcelin alueen, sen asukkaat olivat kauhistuneita. Oliko Aysel hylännyt heidät? Ei voinut olla hänen tahtonsa, että nämä uudet nousukkaat valloittaisivat heidän maansa! Ihmiset kääntyivät ylipapittarensa puoleen apua kysyen, joka neuvoi ihmisiä kääntymään haltioiden puoleen. Vaikka näillä ei ollutkaan yhtenäistä valtioita, vaan hopea- ja metsähaltiat liikkuivat omissa porukoissaan, oli heillä silti paljon järjestäytyneemmät joukot kuin hajanaisilla ihmiskaupungeilla. Hopeahaltiat vastasivat myöntävästi ihmisten avunpyyntöön näyttäkseen metsähaltioille sotilaalista mahtiaan ja viestittääkseen siitä, että heidän valtakunnassaan kaikki oli niin hyvin, että alhaisten ihmisten pelastaminen pulasta ja yhden sodan voittaminen olisi heille lastenleikkiä. Metsähaltioiden neuvosto ei tietenkään halunnut jäädä lajitovereidensa varjoon, joten he varustivat joukkonsa niin nopeasti kuin pystyivät matkaan. Apua kysyneet ihmiset saivat pian huomata, että heidän luokseen marssi kaksi toinen toistaan kiiltävimillä panssareilla ja terävimmillä nuolilla varustettua sotajoukkoa.

Ylipapitar kokosi koolle ihmisten, haltioiden ja kentaurien mahtavimmat sotapäälliköt. Ihmisten ja haltioiden olisi haudattava sotakirveet ja noustava yhdessä tätä uutta vihollista vastaan. Haltiat eivät olleet tietenkään heti mielissään tästä ehdotuksesta. Eivätkö ihmiset sitten pärjäisi keskenään, kun kerran he olivat mahtava ja ylväs Ayselin valittu kansa?

Seuranneessa Chegrin sodassa kuolevaiset rodut taistelivat keskenään ensimmäistä kertaa. Aysian niemimaan asukkaiden liitto kuitenkin piti, ja he saivat hyökkääjän lyötyä takaisin. Seuranneissa voitonjuhlissa moni uskoi, että ihmiset ja haltiat voisivat kaikesta tapahtuneesta huolimatta elää rauhassa keskenään.

Keskustelu valtioiden yhdistämisestä, vuosi 250TA ->

Tieto siitä, että Chegrin asukkaat idässä olivat saaneet rakennettua niin pysyvän yhteiskuntajärjestelmän, että hyökkäys Aysiaa vastaan oli mahdollinen, oli monista innostava. Ensimmäisen aikakauden Rixianin yritys yhdistää kaupunkivaltiot oikeaksi kuningaskunnaksi alkoi jälleen elää. Ylipapitar sanoi, että sotakirveiden hautaaminen olisi Ayselin tahto.

Ihmisten sankariksi taisteluissa oli noussut Rayris Mustasulka, joka oli rohkea ja tulisieluinen mies. Ylipapitar sanoi Ayselin siunauksen olevan hänen yllään. Myös kentaurit pitivät häntä hyvänä valintana uuden valtioin kuninkaaksi, sillä Rayris Mustasulka oli toiminut sotatantereella johdonmukaisesti yhteistyössä myös heidän kanssaan.

Haltioita tämä ehdotus ei tietenkään miellyttänyt. He eivät ikinä voisi ottaa kuninkaakseen ihmismiestä, eivätkä varsinkaan ketään, joka olisi niin alhaista syntyperää kuin Rayris Mustasulka. Haltiat halusivat päättää tulevan valtioin asioista keskenään omissa pienissä piireissään.

Hetken kestänyt ystävyys särkyi saman tien. Haltiat ja ihmiset kirosivat toisiaan alimpaan Chiman tuleen ja vannoivat molemmat tekevänsä oman valtioin, joka olisi toista mahtavampi. Se, joka ensimmäisenä saisi valtioinsa toimimaan tulisi jyräämään toisen alleen.

Molemmat kansat tietenkin halusivat turvallisemman, kauempana Chegristä sijaitsevan nykyisen Isirionin alueen omakseen. Heti entisestä sodasta selvittyään ihmiset ja haltiat ryhtyivät kahakoimaan sen omistajuudesta. Kentaurit, jotka eivät halunneet ottaa osaa tähän riitaan, jättivät ihmiset yksin haltioita vastaan. Cwerizeh-vuoriston itäpuolen suurissa metsissä käydyissä taisteluissa ihmiset alkoivatkin jäädä vähitellen alakynteen haltioiden puiden oksilta lenteleville nuolille. Asioihin tuli kuitenkin yllättävä käänne, kun tähän asti metsissä omissa oloissa viihtyneet hukat astuivat esiin. He moittivat ihmisisä ja haltioita nahistelusta ja toistensa tappamisesta ja sanoivat tämän metsän kuuluvan heille. Hukat pakottivat riitaisat osapuolet sovintoon ja käskivät haltioiden siirtyä vuoriston länsipuolelle ja ihmisten mennä itään, pois heidän silmistään. Luontoa rakastavat haltiat olivat enemmän hukkien mieleen, kuin tulisieluiset ihmiset. Ajan myötä hukat eivät kuitenkaan tykästyneet haltioiden sulkeutuneeseen, omaa kulttuuria ihannoivaan luonteeseen, vaan oppivat arvostamaan enemmän ihmisten vilpitöntä luonnetta.

Hukkien erotettua riitelevät haltiat ja ihmiset erilleen, alkoi välittömästi hillitön kilpavarustelu ja oman valtakunnan rakentaminen. Kumpikin ryhmä halusi näyttää toiselle mahdollisimman nopeasti, että he olivat kykeneväisiä raknetamaan valtioin tyhjästä. Se, jonka armeija olisi ensimmäisenä järjestäytynyt, saisi suuren etulyöntiaseman toisiinsa nähden.

Magiassa taitavammat haltiat alkoivat heti kehitellä magia-ansoja, joiden avulla he saisivat kaikki hyökkäävät ihmisten joukot pudotettua nopeasti pois pelistä. Heidän tarkoituksenana oli näytellä heikkoa, ja odottaa, kuinka ihmiset juoksisivat tyhminä heidän ansoihinsa ja pyyhkiytyisivät pois maailmankartalta. Sekä haltiat että ihmiset unohtivat nopeasti hukkien kanssa tekemänsä sopimuksen pysyä omalla alueellaan, ja lähestyivät joukkojensa kanssa toisiaan.

Vuosien kuluttua kummallakin kansalla oli jonkinlainen johtojärjestys ja suuri määrä uusia aseita, ja he olisivat aloittaneet toistensa teurastamisen jälleen, elleivät toiset olisi jälleen puuttuneet peliin. Hukkien johtaja Hat’ine oli silminnähden raivoissaan siitä, kuinka ihmiset ja haltiat pystivät käyttämään niin paljon resursseja toistensa pyyhkimiseen maailmankartalta, kun suurempiakin uhkia oli olemassa. Uhka Chegrin nousemisesta uudelleen heitä vastaan oli yhä olemassa.

Ihmis- ja haltiasotajoukot olivat ottamassa yhteen tasangolla, kun Hat’ine, joka oli pyytänyt apuun jokaisen paikalle kykenevän hukan ja kentaurin, ryntäsi heidän väliinsä. Hat’ine keskeytti taistelun, hajotti joukon erilleen ja raahasi ihmisten ja haltioiden kenraalit kirjaimellisesti korvasta pitäen toistensa luo. Hän huusi heille siitä, kuinka he olivat lapsellisia ja Chiman vihan valtaamia ja pakotti heidät tekemään rauhan. Oli selvää, että kumpikin halusi perustaa omanlaisensa valtion, joten yhteiselo ei tulisi onnistumaan. Hat’ine yritti aluksi keskustella järkevästi valtioiden tulevasta rajasta, mutta koska sopimukseen ei päästy, hän päätti itse määrätä sen. Keskellä tasankoa eteläiseen mereen laski joki, joka päätettiin pidentää pohjois- ja etelämeret yhdistäväksi kanavaksi. Tämä uusi vesiväylä saisi toimia ihmisten ja haltioiden valtioiden rajana, eikä toisen puolelle saanut astua. Ihmis- ja haltiapääliköt suostuivat sopimukseen pitkin hampain. Heillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa; Hat’inen voimakkaat hukkasoturit olisivat vääntäneet niskat nurin ensimmäiseltä johtajalta, joka olisi uskaltanut kieltäytyä hukkien tarjoamasta rauhansopimuksesta. Tilanne rauhoittui viimeinkin, ja kansat palasivat häntä koipien välissä omille alueilleen.

Demonit yrittävät toista demonisotaa, vuosi 990TA ->

Syvällä Berenneiden vuoriston uumenissa kasvatti voimiaan suuri demoni Skel’toru. Hänellä oli sama tavoite kun lukuisilla demoneilla häntä ennen: herättä Chima maailman uudeksi herraksi. Skel’toru oli kuitenkin viisas, hän oli tutkinut vuosikausia historiaa ja nykyhetkeä, ja tiesi miksi Chiman herättäminen oli epäonnistunut aikaisemmin. Ihmiset ja jumalat olivat pitäneet yhtä, ja suurien sankareiden avulla demonit oli lyöty takaisin. Ajat olivat kuitenkin muuttunueet. Jumalat luulivat asioiden olevan hyvin, ja antoivat kuolevaisten elää omassa rauhassaan. Ihmisten ja haltioiden välit olivat niin huonot, että he eivät kykensi liittoutumaan enää yhteistä vihollista vastaan. Nyt jos koska, olisi oikea aika iskeä.

Skel’toru ei hukannut aikaa. Hän lähetti kutsun kaikille Aysian demoneille koko maailmaa horjuttavan maanjäristyksen muodossa. Ayselin luostareissa huomattiin tämä suuri pahuuden kutsu, ja hätäkokous kutsuuttiin koolle. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut tätä uutta demonia tai hänen aikeitaan, joten mitään ei ollut tehtävissä. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin pääluostariin tuli tieto siitä, että tyhjästä putkahtaneet uudet demonit olivat hyökänneet kyliin lohikäärmetasankojen alueella.

Ihmissankarit varustautuivat heti puolustaakseen omaa aluettaan, mutta nopeasti kävi selville, että ongelma oli suurempi kuin oltiin alunperin luultu. Hyökkääviä demoneita ajoi eteenpäin jokin ennenäkemätön motivaatio. Demonit olivat varmoja, että Skel’toru olisi viimeinkin se velho, joka saisi Chiman vapautettua. Tämä toivo sai heidät hyökkäämään kuolevaisten kimppuun uskomattomalla raivolla. Ihmiset lähettivät hätäviestin haltioille pyytäen näiltä apua. Vastaus oli kuitenkin todella tyly; haltioita ei voisi kiinnostaa tippaakaan ihmisten ongelmat. Oli heidän oma vikansa, että he levittäytyivät kaupunkiensa kanssa syrjäisille seuduille.

Ihmismaageja ja soturipappeja oli kuitenkin aivan liian vähän, että he olisivat pystyneet hoitelemaan uuden uhan yksin. Pelkkä kentaurien apu ei ollut tarpeeksi, eikä heikot magiataidot omaavista hukista ollut paljoa apua. Ihmisten ei auttanut muu kuin ottaa hattu kouraan ja marssia Cwerizeh-vuoristolle pyytäämään apua. Kääpiöt eivät lähteneet mukaan puolustamaan ihmisten alueita, mutta lupasivat kyllä asettua vastarintaan, jos demonit pääsisivät valtioiden rajalle asti. He eivät ottaneet koko uhkaa kovinkaan tosissaan; demoneita oli pyörinyt Aysiassa tuon tuosta, mutta demonisotien jälkeen yhdestäkään ei ollut ollut mainittavaa ongelmaa.

Ihmisten viimeinen oljenkorsi oli pyytää apua lohikäärmeiltä. Heidän oli pakko olla tarpeeksi viisaita ymmärtääkseen, että kyse ei ollut mistään pikkujutusta, vaan todellisesta uhasta. Toinen demonisota oli syttymässä. Lohikäärmeiden vastaus oli kuitenkin sama, kun muidenkin Isirionin alueen kansojen; lohikäärmeiden johtaja hymyili maireasti ja pahoitteli kovasti ettei nyt jaksanut lähteä mukaan ihmisten ja haltioiden välisiin leikkeihin. Heitä ei kiinnostanut pätkän vertaa se, oliko demonien uhka todellinen vai ei; lohikäärmeet elivät omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, eikä heitä kiinnostanut muiden huolet. He eivät edes suostuneet tulemaan katsomaan, kuinka paha tilanne todellisuudessa oli.

Ihmisten diplomaatit eivät kuitenkaan voineet jättää asiaa sikseen. Lohikäärmeet olivat Aysian voimakkain laji, ja heidän apunsa oli välttämätöntä ihmisten alueiden pelastamiseksi demonien ylijuoksulta. He keksivät suunnitelman, ja kiitettyään lohikäärmeitä heidän ajastaan, he katosivat lohikäärmeiden kaupungista vähin äänin yksi lohikäärmeenmuna mukanaan.

Kun lohikäärmeet huomasivat ihmisten tihutyön, oli heidän reaktionsa enemmän kyllästynyt kuin vihainen. Typerät kaksijalkaiset ilmeisesti kuvitteleivat, että yhden munan vieminen auttaisi jotenkin osapuolia päätymään parempaan neuvottelutulokseen. Kuoriutumattoman lohikäärmeen isoveli, nuori ja voimakas Naesyruna lähti viedyn munan perään tavoitteenaan palauttaa se kotiin alta aikayksikön.

Lohikäärmeet eivät olleet osanneet odottaa tulevaa, ennenkuin Naesyruna palasi takaisin iskien ensitöikseen kyntensä toisen lohikäärmeen niskaan. Syntyneen sekasorron aikana lukemattomat lohikäärmeet ehtivät joutua Naesyrunan kynsien raatelemiksi, ennenkuin hänet saatiin maahan. Tilanteen rauhoituttua lohikäärmeitä kohtasi järkytys: takaisin palannut Naesyruna oli muuttunut demonien riivamaksi hirviöksi, jonka tulella silvottu ruumis oli vain muisto tämän entisestä kauneudesta. Raadellessaan perheenjäseniään Naesyrunan ääni aneli hiljaa lohikäärmeitä päästämään hänet tuskistaan. Lohikäärmemaagit surmasivat demonin, siunasivat Naesyrunan sielun ja hautasivat ruumiin jäänteet kunniapaikalle.

Lohikäärmeet eivät pidä mitään muuta yhtä periksiantamattomana, kuin toverinsa murhaa. Heidän sydämiinsä oli nyt roihahtanut loppumaton viha, ja he vannoivat kostavansa Naesyrunan kuoleman moninkertaisesti. Pikaisten tiedustelulentojen jälkeen kävi selväksi, että ihmiset eivät olleet liioitelleet avunpyyntönsä kanssa. Vuoristossa todella oli suuri demonivelho, joka valmisteli hyvää vauhtia Chiman vapauttamiseen tarvittavaa rituaalia.

Ihmiset lähestyivät lohikäärmeitä uudelleen avunpyynnön kanssa, mutta lohikäärmeet eivät suostuneet yhteistyöhän heidän kanssaan heidän likaisen temppunsa jälkeen. Uhka oli todellinen, mutta ihmiset olivat tehneet suuren synnin houkutellessaan yhden heistä kuolemaan totuuden julkitulemisen vuoksi. Lohikäärmeet eivät kuitenkaan halunneet lähteä sotaan aivan keskenään, he halusivat rinnalleen vahvoja maageja, joten he kääntyivät haltioiden puoleen. Lohikäärmeiden tapaan ylimieliset haltiat olivat enemmän kuin mielissään lohikäärmeiden pyynnöstä liittoutua. Valtavaa ylemmyydentunnetta tuntien he sopivat ystävyyssopimuksen lohikäärmeiden kanssa ja valitsivat parhaat maaginsa lähtemään sotaan heidän kanssaan. Historia tuntee nämä haltiamaagit lohikäärmeratsastajina, ja heidän teoistaan kerrotaan yhä suuria tarinoita.

Hetken valmistautumisen jälkeen haltiamaagit lensivät taisteluun lohikäärmeiden selässä. Omassa rauhassaan puuhailevat demonit eivät olleet osanneet synkimmissä painajaisissansakaan kuvitella, että ylimieliset haltiat ja vain omista asioistaan kiinnotuneet lohikäärmeet olisivat ikinä liittyneet taisteluun. Nämä kaksi lajia olivat yhdessä lyömätön yhdistelmä, eikä kestänyt kauaakaan, että taivaalta vihollisen ylle liitävät ratsukot saivat demonit lyötyä. Mahdollinen sota loppui heti alkuunsa, ja vain pari taistelua riitti pyyhkimään Skel’torun ja hänen demoninsa pois maailmankartalta. Taisteluiden jälkeen haltiat ja lohikäärmeet olivat todella tyytyväisiä saavutettuun voittoon ja vannoivat toisilleen ystäyyttä. Jos kukaan ikinä tulisi uhkaamaan heidän elintilaansa, nousisivat lohikäärmeratsukot jälleen taivaalle.

Täysin taistelun ulkopuolelle jääneet ihmiset jäivät vihaisena kiroamaan haltioita. Suippokorvat olivat vieneet lohikäärmeiden ystävyyden heidän nenänsä edestä; tätä ei annettaisikaan anteeksi niin helposti.

Toinen aikakausi loppui haltioiden ja lohikäärmeiden voitonjuhliin.

Kolmas aikakausi

Tätä aikakautta eletään nyt, eli pitkään elänyt demoni- tai haltiahahmosi on todennäköisesti elänyt läpi nämä tapahtumat

Lajien välisiä ristiriitoja ja sopimuksia

Yhteisen voittonsa jälkeen haltiat ja lohikäärmeet olivat niin innoissaan asioista, joihin he pystyivät yhdessä, että he halusivat rakentaa pysyvän liiton välilleen. He halusivat rakentaa kaupungin, joka toimisi lohikäärmeratsastajien pesäpaikkana, ja kenties he voisivat ajan kanssa valloittaa koko maailman valtansa alle. Ongelmia esiintyi kuitenkin heti alusta asti. Haltiat olisivat halunneet itse nousta johtoon sillä hehän sen todellisen työn olivat tehneet, lohikäärmeet olivat olleet vain ratsuja. Lohikäärmeet taas eivät jaksaneet kuunnella haltioiden ylimielistä paasausta ja halusivat jatkaa elämäänsä omassa rauhassaan. Yhteisen kaupungin rakentamisesta ei sitten tullutkaan mitään, ja kesken jääneet perustukset Cwerizeh-vuorilla jäivät nopeasti luonnon armoille.

Hukat olivat kuulleet muiden lajien saavutuksista, ja heidän keskuudessaan syntyi kapinaliike. Muut lajit rakensivat mahtavia valtakuntia, mutta hukat senkun pysyivät metsän asukkeina ja elivät omissa alkeellisissa oloissaan. He halusivat tehdä jotain historian kannalta muistettavaa, ja nousta muiden lajien joukkoon. Kaikki hukat eivät olleet mukana tässä kateuden valtaamassa liikkeessä, joten porukka jakautui hyvin nopeasti kahtia. Hukat olivat estäneet ihmisten ja haltioiden sodan toisella aikakaudella, joten osa oli sitä mieltä, että heidän tulisi pysytellä rauhanomaisina.

Edistysmieliset hukat tajusivat tarvitsevansa maata ja resursseja oman valtakuntansa ja armeijansa perustamiseen. He elivät Isirionin alueen metsissä haltioiden vieressä pienellä alueella, eivätkä heidän taitonsa riittäneet edes omien panssareiden takomiseen. Heille oli selvää, kenelle vaatimukset esitettäisiin.

Hukkajoukko asteli naapureidensa kääpiöiden luokse aseistautuneena parhaansa mukaan. Kääpiökuningas ei ollut tulijoista huolissaan, ja näiden esittäessään vaatimuksensa maan, resurssien ja tietotaidon luovuttamisesta, heidät melkein naurettiin ulos. Kääpiöt eivät ollet aikaisemmin edes tiedostaneet susikansan elävän heidän naapurissaan, eivätkä nytkäää suostuneet pitämään heitä minkäänlaisena uhkana.

Koska hukat eivät saaneet haluamaansa, he vetivät aseensa esille ja rynnistivät kääpiöiden kimppun. Vaikka taistelu oli verinen, kääpiöiden järkkymättömät rivistöt eivät antaneet susikansan teräville hampaille periksi, vaan hukat olivat lopulta ne, jotka kokivat suurimmat tappiot. Parin päivän päästä hukkien oli pakko antaa periksi ja peräätyä Urbokgun porteista ulos.

Kääpiöt lähettivät tapahtuneesta tiedon haltioille, ja hyvin nopeasti nämä kaksi kansaa tekivät päätöksen: jokaikinen susikuono saisi pakata tavaransa ja jättää Isirionin alueen taakseen. Haltioiden ratsujoukot saavuttivat jonkin ajan päästä hukkien kaupungin ja kertoivat heille päätöksestään. Keskenään riitelevien hukkien ei auttanut muu kuin ylittää rajajoki tai kohdata sotilaiden keihäät.

Barcelin rajalle leiriytyneet hukat huomattiin pian ihmisten toimesta, ja heidät otettiin avosylin vastaan. Ihmisten kuningas oli täynnä pelkkää ihmetystä; hän ei voinut tajuta, miksi hukat oli ajettu Isirionin puolelta pois. Heidän terävät kyntensä olivat aseista parhain, ja heidän liittolaisuutensa olisi eduista suurin. Ihmiset saivat nopeasti taivuteltua hukat puolelleen; heitä oli liian vähän siihen, että he voisivat perustaa oman valtioin, mutta Barcelin alueella heidät otettaisiin avosylin vastaan, ja he saisivat kaiken mitä olivat halunneet. Aseidenvalmistus- ja sotatieto kuului kaikille, eikä ihmisillä ollut mitään syytä jättää hukkia kaiken tiedon ulkopuolelle. He olisivat vahvoja liittolaisia. Hukat hyväksyivät liiton ihmisten kanssa, vaikkakaan eivät tyytyväisinä. Haltioiden ja lohikäärmeiden ystävyys olisi ollut heikkoja ihmisiä tavoiteltavampaa, mutta he olivat menettäneet mahdollisuutensa tähän nyt.

Hukkien tehtyä liiton Barcelin kanssa, Isirion ei ollut tyytyväinen. He eivät halunneet ryhtyä jälleen kerran sotaan, mutta Barcelin hukkavärväys ei ollut mitään muuta muin omien joukkojen kasvattelua ja sotaan valmistautumista. Ihmiset tietenkin kielsivät koko asian sanoen, että olivat haltiatkin liittoutuneet lohikäärmeiden kanssa. Haltioiden ja lohikäärmeiden suhteet olivat kuitenkin jo viilenemään päin, eivätkä he olleet ensisijaisesti liittoutuneet taistellakseen muita kansoja vastaan.

Barcel vahvistuu ja sodan uhka lähenee, vuosi 600KA ->

Ajan kuluessa Barcel levittäytyi itää kohti ja sen väkiluku kasvoi paljon Isirionia nopeammin. Pian Barcel sai huomata olevansa vahva; jaloilleen pääsemiseen oli mennyt huomattavasti kauemman kuin Isirionilla, mutta kun hyvät olot valtion sisällä oli taattu, saattoi se jatkaa kasvamistaan rauhassa. Myös Isirionissa huomattiin se, kuinka hyvin naapurivaltiolla menee, ja haltianeuvoston kokouksissa päädyttiin siihen tulokseen, että Barcel oli uhka. Taloudellisen ja sotilaallisen mahdin kasvaessa myös sodan mahdollisuus kasvoi. Ihmiset ja haltiat eivät olleet koskaan olleet ylimpiä ystävyksiä, ja haltiat pelkäsivät, että ihmiset toteuttasivat vanhan uhkauksen Isirionin pyyhkimisestä pois maailmankartalta nyt kun heillä oli siihen mahdollisuus.

Heti ensimmäisenä haltiat ryntäsivät lohikäärmeiden puheille, mutta nämä eivät olleet valmiita lämmittämään ystävyyttä uudelleen vain sen vuoksi, että kuolevaiset kansat voisivat tappaa toisiaan. Kääpiöt lupasivat auttaa vain siinä tapauksessa, jos joku oikeasti hyökkäisi, joten haltiat olivat omillaan. He valjastivat neuvottelupartion ja ratsastivat valkoiset liput liehuen Ajimeaan kuninkaan puheille.

Haltiat tulivat tarjoamaan rauhaa, mutta ihmisten kuningas näki heidän aikeensa vain epäilyttävinä. Kukaan ei ollut puhunutkaan sodasta aikoihin, joten mistä tämä yhtäkkinen sodan uhka oli syntynyt? Kuningas ei kieltänyt sitä, etteikö kaapin paikan näyttäminen Isirionille olisi käynyt hänen mielessään, nyt kun Barcel oli noussut Isirionia mahtavammaksi valtioksi. Hän kieltäytyi rauhan solmimisesta hyvillään siitä, että oli viimeinkin saanut historian valossa aina niin mahtavat haltiat varpailleen.

Epäonnistuneen neuvottelun jälkeen haltiasaattue palasi kotiinsa tyhjin käsin, jonka jälkeen kaikki tiesivät, että rauhan päivät olivat ohi. Välit pysyivät kuitenkin tasaisina niin kauan, kunnes kahta lohikäärmenmunaa mukanaan kuljettanut ihmisjoukko jäi kiinni Isirionin puolella, rajan tuntumassa. Isirion syytti Barcelia heti sotaan varustatumisesta, olivathan lohikäärmeen munat aseista parhaimpia. Barcelin kuningas kielsi tietävänsä asiasta mitään, vaikka munavarkaat kantoivat hänen tunnuksiaan. Haltiat olivat raivoissaan Barcelin valehtelusta ja sodanlietsonnasta, ja huhtikuussa 611 Isirionin keihäin varustautuneet ratsujoukot ylittivät rajajoen.

Aysian sota 611KA ->

Isirionilla oli puolellaan nopean hyökkääjän etu, mutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, että Barcel sai joukkonsa järjestykseen ja pääsi vastaamaan hyökkäykseen. Sen joukot olivat monilukuisempia ja saivat vahvistuksia hukilta ja kentaureilta, joten ajan myötä he alkovat työntämään haltioita takaisin omalle alueelleen. Pienestä voitostaan innostuneena Barcelin joukot eivät jättäytyneet takaisin vanhalle rajalle, vaan lähtivät tunkeutumaan syvemmälle Isirioniin tavoitteennaan pyyhkiä lopulta koko valtio maailmankartalta.

Barcelin joukot pääsivät Cwerizeh-vuoristolle asti, ennenkuin törmäsivät kääpiöihin, jotka olivat luvanneet auttaa haltioita, jos Barceli hyökkäisi. Kääpiöt eivät aikoneet luopua omista asuinseuduistaan ja jääräpäisyytensä ja korkean teknologisen taitonsa myötä he antoivat kovan vastuksen. Hukat olisivat halunneet repiä heitä nöyryyttäneet kääpiöt palasiksi, mutta muiden Barcelin joukkojen vetääntyessä takaisinpäin, oli heidänkin pakko perääntyä.

Kumpikaan valtio ei päässyt niskan päälle, ja parissa vuodessa kävi ilmi, että sotiminen ei ollutkaan niin tyydyttävää, kun kansat olivat luulleet. Ainoat, jotka olivat innoissaan asiasta olivat asekauppiaat ja muut armeijalle työskentelevät. Valtiot solmivat monta välirauhaa, mutta lopulliseen sopuun ei päästy. Seurannut hitaan sodan kausi jatkuu yhä.

Vuonna 667 Barcelin päättäjiä kohautti tieto salajuonesta, jonka tarkoituksena oli murhata senhetkinen Ayselin ylipapitar Adelle Tulisydän. Hänen kuolemansa olisi tärkeä poliittinen kannanotto, joka merkitsisi sitä, että Ayselin ja Barcelin valta ei ollut ehdotonta, ja näinollen heikentäisi kansan taistelumoraalia. Ylipapitar oli arvostettu hahmo ja niin päättäjät kuin tavallinen kansakin kääntyivät hänen puoleensa vaikeissa tilaneissa. Isossa roolissa salajuonen paljastamisessa oli nuori eversti Xian, mutta huolimatta tehdyistä ponnisteluista syyttävä sormi oli kääntynyt Isirionia kohtia. Heitä vaadittiin luovuttamaan salajuoneen osallistujat ja pyytämään virallisesti anteeksi. Isirion ei kuitenkaan suostunut tähän sanoen, että heidän asiansa eivät kuuluneet Barcelille, eikä kestänyt kauaa, ennenkuin sota oli julistettu. Vaikka ylipapittaren henki säästyi, salamurhan suunnittelijat olivat saaneet tahtonsa läpi.

Sota roihusi avoimena monta vuotta, ja molemmat valtiot luulivat viimeinkin saavansa ratkaisun ikiaikaisiin ristiriitoihinsa. Sota piti talouden pyörät pyörimässä, ja kummankin valtion sisällä oli suuri joukko kauppiaita, jotka hyötyivät tilanteesta je elivät leveästi. Aselepo saatiin kuitenkin voimaan vuonna 672, kun Aysian valtasivat huhut demonista, joka voisi mahdollisesti aiheuttaa kolmannen demonisodan. Historiasta viisastuneen sekä Isirion että Barcel tiesivät, että demoninen uhka tulisi ottaa vakavasti; sen rinnalla kuolevaisten nahistelut olivat pientä. Valtiot sopivat rauhan vannoen palaten keskinäiseen välienselvittelyyn heti kun demoninen uhka olisi selvitetty. Tämän kolmannen aikakauden demonivelhon nimi on Phebios.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s